torstai 2. maaliskuuta 2017

Heidi: Throwback thursday, menneisyydestä ja riippuvaisen persoonallisuuden vaikutuksista.

Mä luulin aina teininä että kun täytän 24 vuotta oon jo aikuinen jolla on omakotitalo, koira ja olen naimisissa. Tähän vaikutti varmasti se, että aloin seurustelemaan hiukan ennen kuin täytin 15 muutaman vuoden mua vanhemman pojan kanssa.
Meidän suhde kesti siihen vuoteen 2007 asti, jolloin olin täyttämässä 22 vuotta. Oltiin me siinä välissä n. vuosi erossakin, mutta kaipasin häntä silloin koko ajan, olin ihan sekaisin elämäni kanssa.

Jälkeenpäin kun mietin tätä suhdetta, se oli vain sitä, että olin riippuvainen tästä ihmisestä. Toisaalta hän ajoi mut myös siihen tilanteeseen etten voinut jättää häntä. Hän oli kontrollifriikki. Tapeltiin AINA kun oltiin humalassa, AINA. Siinä sitten myös nyrkit heilui ja lopulta tein ratkaisun että haluan lähteä tästä suhteesta...
Oliko se rakkautta, enpä usko. Olin niin nuori ja naiivi. Jälkeenpäin mietin etten ollut ollenkaan oma itseni. Pelkäsin sitä että hän jättää mut, alistuin ja koitin kaikin tavoin miellyttää. Lopulta se oli sitä että takerruin häneen koska en uskaltanut olla yksin, pelkäsin etten pärjää.
En pystynyt menemään edes kauppaan ilman häntä. 

 Eron jälkeen otin siihen laastarin ja dokasin 3kk. Mulla meni ihan helvetin lujaa ja olin maniassa, sekoilin menemään ja naapuri kävi mua joka päivä katsomassa ja varmistamassa että oon hengissä.
Laastari lähti vankilaan kolmeksi kuukaudeksi ja sieltä vapauduttuaan melko pian suhde sitten päättyikin. Otin taas itseäni niskasta kiinni, palasin työelämään ja jossain kohtaa muutin Turkuun ja menin opiskelemaan.

Tapasin taas muutaman vuoden mua vanhemman miehen.
Siitä tuli pakkomielle. En ollut rakastunut. Pakkomielle siitä että hän rakastais mua, takerruin, alistuin ja miellytin. Lopulta vaan kiukuttelin jatkuvasti perheelleni ja muille läheisilleni, koska en ollut oma itseni. Olin vain vihainen koko ajan kun en saanut pakkomielteiltäni sitä ihmistä rakastamaan mua.
Mua on niin helppo käyttää hyväksi tollasissa tilanteissa. Hänkin huomasi sen ja rajoitti mun menemisiä ja en saanut tavata ystäviä. Olin kiltisti aina hänen luonaan ja miellytin ja koitin miellyttää siinä aina epäonnistuen. Lopulta en jaksanut enää.


En kuitenkaan vieläkään oppinut olemaan yksin.

Olen muutaman kerran ollut myös kodittomanakin etsien vain sellaisia paikkoja ettei mun tarvi olla yksin.

Lopulta tajusin sen, että en voi ketään pakottaa olemaan mun kanssa ja mun pitää rakastaa itseäni enemmän, eikä antaa ihmisten käyttää hyväksi mun pakkomielteitä.

Edelleen oli muutamia lyhyitä suhteita joihin takerruin ja luulin kaiken olevan rakkautta. Se oli vain ehkä kuitenkin vain oman itseni piilottamista silläkin uhalla että loukkaan itseni pahasti.
Muutin takaisin Turkuun ja pakotin kavereita olemaan mun luona jatkuvasti ettei mun tarvi olla yksin.

Jossain kohtaa kuitenkin opin. olin muutamia kuukausia ihan yksin. Keskityin vaan omiin juttuihin ja duuniin. Opin samaan aikaan arvostamaan itseäni ja nauttimaan yksinäisyydestä. Tapailin ja treffailin aina välillä joitakin miehiä ja kyllä se kunnon järkevä parisuhdekin oli koko ajan toiveissa.



Kuvioihin tuli Janne. Ystävä mutta mies, josta olen aina sanonut etten koskaan olis hänen kanssaan vaikka hän olis viiminen mies maailmassa. Annoin kuitenkin mahdollisuuden. Pelkäsin että hänkin loukkaa mua ja loukkasihan se. Meillä oli ero monta kertaa todella lähellä. En pitänyt siitä hänen elämäntyylistään. Kaikesta kuitenkin selvittiin ja kun sanoin hänelle those magic words: mun ei ole pakko olla sun kanssa, eikä sun ole mikään pakko olla mun kanssa.
Janne muuttui. Sen muutoksen ansiosta mä olin vihdoin löytänyt sen ihmisen jonka kanssa haluan olla. Janne ei oo mulle pakkomielle, Janne ei ole se, ketä yritän kaikin tavoin miellyttää, Janne ei ole se johon takerrun vaan Janne on se ketä rakastan ja kenen kanssa mä voin olla ihan oma itseni.

Riippuvaisesta persoonallisuushäiriöstä sanotaan näin:
"Riippuvainen persoonallisuus saattaa iän myötä vähentyä. Sopivassa ihmissuhteessa oireisto saattaa pysyä käytännössä poissa."

Joten mä olen vihdoin löytänyt sen mitä olin 28 vuotta etsinyt.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti